EACA:n seminaari:

Tshekeissä moniotteluharjoittelun avulla pohja kaikille!

EACA:n Glasgown seminaarin workshopeja vetivät yleisurheilututkija ja -valmentaja Jana Vinduskova tshekeistä ja mm. Jessica Ennistä valmentava Tony Minichiello. Tämä teksti on pääosin poimittu Vinduskovan alustuksista, puheenvuoroista ja materiaaleista.

Huippuottelijat tulevat pääosin juniorimestareiden takaa

Nuorten arvokilpailumenestyjien ja huippuottelijoiden urakehitys on hyvin erilainen. Otteluiden juniorimenestyjät tekevät nuorten 10-ottelussa keskiarvoisesti n. 401 p parempia tuloksia ja aikuisissa n. 450 p huonompia tuloksia kuin huippuottelijat. Toisin sanoen huippuottelija kehittyy 19 -ikävuoden jälkeen keskimäärin yli 800 p enemmän kuin juniorihuippu. Kaikkien aikojen parhailla junioreilla uran pituus on keskimäärin hyvin lyhyt (3.9 vuotta) ja uran huipputulos saavutetaan jo 2.6 vuotta juniorisarjojen jälkeen. Huippuottelijoiden tulosparannus vaihtelee ensimmäisestä miesten 10-ottelusta parhaaseen 10-otteluun kuitenkin hyvin paljon: suurimman parannuksen on tehnyt Sebrle (2343 p eli 35 %) ja pienimmän Busemann (768 p eli 9.6 %).

Syynä juniorihuippujen melko pieniin tulosparannuksiin aikuisena pidetään liian aikaisin aloitettua intensiivistä ja spesifiä harjoittelua. Tällainen harjoittelu tuottaa juniorisarjoissa menestymistä, mutta laskee potentiaalista maksimia aikuisvaiheessa. Harjoittelun progressiivisuudessa täytyy olla hyvin pitkäjänteinen: kaiken valmennuksen lähtökohtana tulee olla, että urheilijan harjoittelu kaikissa ikävaiheissa mahdollistaa uran parhaan tuloksen tekemisen 24 -ikävuoden jälkeen! Tämä tarkoittaa n. 8-10 vuoden progressiivista harjoittelua juniorista ”podiumille” (naiset n. 14 v > 22-23 v, miehet n. 15 v > 23-25 v). Edellä mainituille periaatteille rakentuu Tshekkijunioreiden harjoitus- ja kilpailujärjestelmä.

Tshekkien valmennusjärjestelmä tukeutuu moniotteluihin

Tshekkien kilpailujärjestelmä 15 -ikävuoteen saakka pitää sisällään vain moniottelukilpailuita. Tämä tarkoittaa, että kaikki myös oikeasti harjoittelevat niin, että kykenevät kilpailemaan moniottelutyyppisissä kilpailuissa. Vasta 16-17 -vuoden iässä tapahtuu lajiryhmän tai lajin valinta. Alle 12 -vuotiaille ei ole tarjolla kuin lastentarhatyyppistä liikuntatoimintaa. Organisoitu harjoittelu aloitetaan 12-13 -vuoden ikäisenä. Aloittelijoille pidetään 3 harjoituskertaa viikossa. Harjoitusten rakenne on jokaisella harjoituskerralla periaatteessa sama:

1. lämmittelyssä tehdään vakioidut koordinaatiodrillit (3 erilaista ABC -drillipatteria)
2. nopeusosiot (kiihdytysnopeus, frekvenssinopeus tai juoksutekniikka play with running -periaatteella)
3. hyppy- / heitto- tai pallopeliosio (1 / harjoitus)
4. liikkuvuus, vartalon stabilointiharjoitteet ja akrobatia
5. jäähdyttely ja rentoutus (keskustelut ym.)

Harjoituksen kesto on yleensä n. 90-120 min. Aloitusvuodesta organisoitujen harjoitusten määrä kasvaa vuosittain n. 1 harjoituskerta / viikko aikuisikään saakka.

Ensimmäisten harjoitusvuosien (13-16 v) aikana ei oikeastaan edes pyritä suoraan lajitekniikoiden kehittämiseen, vaan yleisen taidon ja koordinaatioiden avulla pyritään luomaan valmiudet lajitaidon myöhemmälle hiomiselle. Junioreille on siis syytä luoda vankkumaton taitopohja lukuisten eri koordinaatioharjoitteiden avulla. Juniorit eivät oikeastaan harjoittele, vaan he tekevät harjoitteita ilman erityistä harjoittelun rytmitystä. Koordinaatioita ja harjoitteita muokataan paljon käyttämällä sekä sisäisiä että ulkoisia muutoksia hyödyksi. Esimerkkejä tällaisista taitoa kehittävistä koordinaatioista:

- aitajuoksut eri väleillä, matkoilla ja aitakorkeuksilla

- hyppelyt, loikat ja kinkat monipuolisesti, esim. rytmiä ja suuntaa vaihdellen

- heitot tehoa vaihdellen

- juokseminen myötä- ja vastatuuleen tai frekvenssi- ja askelpituusmuutoksilla

- peilikuvaharjoitteet

- hyppelyt eri käsirytmitysvariaatioilla

- eri tyylivariaatiot (esim. korkeuden eri ”aikakausien” tyylit)

- perusliikkeitä silmät kiinni tai esim. pyörimisen jälkeen

- koordinaatioliikkeitä hyvin väsyneenä jne.

Lajitekniikoiden hiominen 15-18 -vuotiaana

Ikävuodet 15-18 v käytetään lajitekniikoiden hiomiseen. Tässä ikä- ja harjoitteluvaiheessa ei painoteta ominaisuuskehitystä, vaan koordinaation ja taidon on kuljettava aina ominaisuuskehitystä edellä. Jokaiseen lajiin on määritelty vaadittavat taitotasot ja taitoihin ns. ”etenemisreitti” eli käytettävät harjoitteet taitotasojen saavuttamiseksi. Tavoitteena on kehittää ennen kaikkea kunkin lajin ns. kriittistä vaihetta eli lajitehon kannalta lajin tärkeintä osavaihetta. Tällaisesta mainittakoon esimerkkinä hyppylajeissa vaadittava vauhtijuoksun sujuva siirtäminen ponnistamiseen sekä oikea vartalon asento ponnarille tullessa ja ponnarilta irrottaessa. Valmentajan on tunnettava tekniikan ns. syy-seuraus -suhteet ja löydettävä harjoitteet teknisen virheen syyn poistamiseen. Tarvittavat korjaukset tehdään ”harjoitepankista” otettuja harjoitteita hyödyntäen eli valmentajien on tunnettava myös käytettävien harjoitteiden todelliset vaikutukset urheilijan tekniikkaan.

Juniorivuosien jälkeen tehdään analyysia urheilijan mahdollisuuksista huippu-urheilijaksi. Analyysissa huomioitavia seikkoja ovat mm.:

- nopeustaso

- heikkojen (erityisesti teknisesti heikkojen) lajien määrä

- onko toistuvia terveysongelmia

- käytetty harjoittelun systematiikka ja mahdolliset puutteet siinä

- harjoittelussa käytetty nousujohteisuus (onko vielä varaa koventaa?)

- kilpailutilanteen hallintakyky (esim. ”romahtaako” huonosti menneiden lajien jälkeen)

- halu muokata elämäntyyli huippu-urheilun vaatimusten mukaisesti

Ominaisuuksien avulla huipputulokseen

Ottelijan (ja muidenkin lajien urheilijoiden) kovat ominaisuustasot tulee rakentaa ”vasta” 18 -ikävuoden jälkeen. Joka tapauksessa ottelijoiden ominaisuudet ovat erilaisia kuin ns. lajiexpertillä. Siksi myös ottelijoiden lajitekniikat tulee rakentaa erilaisilla tavoitteilla ja strategioilla, yksinkertaisten perusasioiden hyvää osaamista tavoitellen. Ottelijan lajiharjoittelussa on paljon ns. siirtovaikutuksia: esim. kuulaharjoittelu on samalla kiekon ja keihään perusharjoittelua, hypyissä ja aitajuoksussa on paljon toisiaan tukevia elementtejä jne. Tärkeää on, että ottelija tunnistaa ns. lähellä toisiaan olevien lajien erot yksityiskohtien osalta. Ominaisuuksien kehittyessä tulee varmistaa, että opittu tekniikka ei muutu huonompaan suuntaan.

Otteluvalmennuksessa käytetään vain vähän / harkitusti ns. konsultaatiovalmennusta. Seminaariväen mielestä otteluvalmennus täytyy olla vankasti ns. vastuuvalmentajan käsissä. Yleinen mielipide tuntui olevan, että ongelmana valmennuskonsultaatioissa usein on, että konsultit eivät tunne harjoittelun kokonaisuutta ja sortuvat ”näpertelemään” liian paljon pienten yksityiskohtien kanssa. Toisaalta kokonaisvaltainen vastuullinen valmennusosaaminen korostuu entistä enemmän nykyisenkaltaisissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

Kaiken kaikkiaan Glasgown otteluryhmään osallistui n. 25 valmentajaa. Moni osallistujista toimi lasten ja nuorten valmentajina, joten keskustelua herätti paljon juuri nuorten ottelupohjainen harjoittelu, toki myös aikuisvaiheen otteluharjoittelusta keskusteltiin. Seminaarin keskusteluannista ja alustuksista tässä lyhennelmässä on vain pintaraapaisu. Edellä esitellyssä tshekkinuorten harjoittelumallissa on paljon mielenkiintoista systematiikkaa, ehkä jopa meidänkin järjestelmäämme saatavissa jotain?

Jarkko Finni