LAPPAJÄRVELTÄ MAAJOUKKUEESEEN

Suomalaisessa valmennusjärjestelmässä urheilijan uran etenemiseen vaikuttaa monet pienet sattumat ja valinnat. Seuraavassa tarinaa kahden samalta paikkakunnalta lähtöisin olevan maajoukkueottelijan uran eri vaiheista. Jukka Väkeväisen ja Jari Ollin tarinasta löytyy varmasti monia sellaisia tekijöitä, joita voidaan yleisesti pitää koko suomalaisen valmennusjärjestelmän vahvuuksina ja heikkouksina.

Ryhmäharjoittelusta kipinä yleisurheiluun

Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla lapsilla on ollut tapana urheilla. Jari Olli ja Jukka Väkeväinen osallistuivat junnuvuosinaan käytännössä kaikkiin niihin urheilumuotoihin, joita Lappajärven kaltaisella pienellä paikkakunnalla voi harrastaa. Päivät täyttyivät kaikenlaisesta liikunnasta, mikä pääsääntöisesti ei ollut kenenkään organisoimaa: liikuttiin, urheiltiin ja pelailtiin kavereiden kanssa, koska se oli kivaa ja sillä tavalla sai ajan mukavasti kulumaan. Järjestettyä yleisurheiluharjoittelua oli talvisaikaan vain n. kerran viikossa, mutta tuon viikoittaisen kokoontumisen seuraukset olivat merkittävät: muodostui n. 8-10 henkilön erittäin tiivis poikaporukka, josta kumpusi merkittävää menestystä valtakunnallisella tasolla nuorten sarjoissa. Vaikka tuosta poikaporukasta Jari ja Jukka ovat ainoina olleet mukana 2000-luvun urheilukarkeloissa, on junnuvuosien treeniryhmällä ollut molemmille suuri vaikutus myöhemmän urheilu-uran kannalta.

Kotikutoiset tekniikat

Lapsuuden liikunnallisella puuhastelulla luotiin siis tukeva yleisliikunnallinen pohja tulevalle moniottelu-uralle. Kesäisin, kun oli mahdollisuus olosuhteiden puolesta harrastaa yleisurheilua, vähintäänkin muutaman hengen poikaporukka nähtiin Lappajärven urheilukentällä urheilemassa ”päivät pitkät”. Ohjaajia pojilla ei yleensä ollut. Kun koko päivä värkättiin eri yleisurheilulajeja, toistoja tuli paljon ja kavereiden neuvominen opetti funtsimaan lajitekniikoita. Parannettavaakin toki jäi.

”Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ilman muuta hyödyllistä, jos joku olisi oikeasti opettanut lajitekniikoita. Lisäksi moniottelun kannalta jotkut lajit jäivät turhan vähälle huomiolle: tehtiin enemmän niitä lajeja, mitkä tuntuivat mukavimmilta.”

Jari myöntää myös, että nuoruusvaiheen kestävyyslajien välttelystä on ollut myöhemmin haittaa.

”Aika usein tuli laiskuuttaan luistettua kaikista kestävyyttä vaativista jutuista ja kun luontaista kestävyyttä ei ole juurikaan siunaantunut, on myöhemmin joutunut tekemään hurjasti töitä moniottelun kestävyyslajeja varten,” Jari kommentoi.

Jukka sen sijaan osallistui koko lapsuus- ja nuoruusikänsä hiihtokilpailuihin, maastojuoksuun ja teki ylipäänsä paljon kestävyystyyppistä liikuntaa. Niinä vuosina luotiin vankka kestävyyspohja yhdelle maailman parhaimmalle ottelun päätöslajin juoksijalle.

”Vinkkinä ottelijoiksi haluaville junioreille: hoitakaa tekniikat ja peruskestävyys hyvään kuntoon jo nuorena,” järviseudun miehet kiteyttävät lapsuus- ja nuorisovaiheen harjoittelun.

Joukkueotteluista ja NMV –leirityksestä lisäpotkua

Jukalle lajivalinta oli alusta saakka selkeä ja ensimmäinen täysi kuninkuuslajikilpailu tuli kahlattua läpi jo 14-vuotiaana. Jari piti päälajeinaan aluksi hyppylajeja, mutta jokasyksyisten joukkueotteluiden innoittamana moniottelukipinä iski lopullisesti 17-vuotiaana.

”Joukkueottelut olivat kesän kohokohta. Lappajärven ykkösjoukkueeseen oli niin kova kilpailu, että siihen verrattuna nykyiset karsintajärjestelmät arvokilpailuihin ovat lasten leikkiä”, Jari heittää tuttu pienenpieni pilke silmäkulmassaan. ”Oli pakko treenata kunnolla, että mahtui mukaan joukkueeseen!”

Molemmat päätyivät lopulta läntisen Suomen otteluiden NMV -ryhmään, jossa n. kolmen vuoden ajan leireili lähes koko nykyinen ottelumaajoukkue: Ojaniemi, Heikkinen, Rautiainen ja olipa mukana myös Mäkelän Janne, joka tunnetusti myöhemmin valitsi päälajikseen 400 m:n aitajuoksun. Leirit olivat kovan urheilutaustan omaaville lappajärveläisillekin rankkoja.

”Kovatasoinen ryhmä pakotti kehittymään ja harjoittelemaan kotona niin, että seuraavalla leirillä pärjää kavereille. Jo siinä iässä pitäisi koota Suomen parhaat moniottelutyypit yhteen leirityspisteeseen ja opettaa harjoittelemaan,” miehet paukauttavat kuin yhdestä suusta.

Harjoittelumuutoksista kehitystä ja vammoja

Jukan harjoittelua on n. 13-ikävuodesta saakka ohjelmoinut hänen veljensä Keijo. Armeijavuoden jälkeen oli edessä muutto opiskelemaan ja harjoittelemaan Jyväskylään. Jyväskylässä Keijon aisapariksi Jukan valmennukseen tuli lajivalmentaja Jarkko Finni.

”Syy Jyväskylään muuttoon oli nimenomaan harjoituksellinen: talviharjoitusolosuhteet Jyväskylässä ovat hirmuisen paljon paremmat verrattuna Lappajärven olosuhteisiin. Niinpä lajinomaisen harjoittelun määrä ja laatu lisääntyi jo ensimmäisenä vuonna huikeasti.” Jukka muistelee.

Vaikka ensimmäinen vuosi Jyväskylässä meni enemmän ja vähemmän uusia kuvioita ihmetellessä, tuloskehitykseksi kirjattiin 168 pistettä. Sitten alkoi tapahtua todenteolla: tuloskehitystä kahden vuoden aikana peräti 903 pistettä, niinpä ennätys kirjattiin jo vuonna 2001 lukemin 7944 pistettä!

”Muutos junnuvuosien harjoittelusta aikuisvaiheen harjoitteluun oli valtava. Ympärivuotinen lajiharjoittelu ja tehokas ominaisuusharjoittelu tuottivat hyvän tuloskehityksen ja pääsyn kansainvälisiin kisoihin. Jälkikäteen ajateltuna harjoittelussa tapahtuneet muutokset olivat kuitenkin ehkä hieman liiankin rajuja: tuloskehityksen myötä alkoi esiintyä erilaisia vammoja. Muutokset harjoittelussa olisivat saaneet olla loivempia.”

Ottelijoille liiankin tutut vammat ovat pitäneet Jukan tuloskehityksen kolme vuotta nollassa.

”Ongelmia on ollut erityisesti heittokäden kyynärpään alueella, myös akillesjänne-, nivus- ja takareisiongelmat ovat tulleet tutuiksi viimeisten vuosien aikana,” Jukka kertaa viime vuosien vammahistoriaansa.

Kuluneella harjoitus- ja kilpailukaudella 2003-2004 Jukka onnistui huolellisella harjoittelulla ja lihashuollolla pysymään kutakuinkin terveenä, mutta toivottua tuloskehitystä ja paikkaa Ateenan olympialaisiin ei kuitenkaan irronnut.

Jarin ottelu-uran alkuvaiheen ohjausvastuun kantoi Jarin isä, Heikki Olli. Armeijavuoden jälkeen valmennusvastuun otti kokenut lappajärveläisvalmentaja Matti Takala. Takala toi Jarin harjoitteluun rajusti lisää tehoa ja määrää erityisesti juoksuharjoittelussa.

”Matti opetti minut juoksemaan niin kuin ottelijan pitääkin. Muutos aiempaan oli suuri, jälkikäteen ajateltuna ehkä liiankin suuri. Minun juoksupohjat eivät tainneet yksinkertaisesti olla riittävän kovat sellaiseen harjoitteluun. Seurauksena oli paljon akillesjännevammoja. Osasyynä akillesjännevammoihin oli varmasti myös liukkaalla maantiellä juostut harjoitukset talvisin.”

Molempien jalkojen akillesjänneoperaatioiden jälkeen Jari pääsi harjoittelemaan kauden 1999-2000 suhteellisen terveenä, mutta silti kesään 2000 mahtui vain yksi läpiviety ottelu: kaikkien aikojen kovimmassa suomalaisessa 10-ottelukilpailussa Lahden Kalevan Kisoissa sijoitus oli kolmas pistein 7783. Lahden kisan jälkeen tie näytti avoimelta kohti kansainvälistä tasoa, mutta pikkuvammoista johtuen vuonna 2001 läpiviedyt ottelut jäivät taas yhteen.

”Vuoden 2001 Vammalan SM-otteluissa huonolla valmistautumisella sain vietyä ottelun läpi, mutta seuraukset olivat karmeat: pituushypyssä syntyi nivusrepeämä, joka jouduttiin leikkaamaan ennen vuodenvaihdetta. Opetuksena oli, että 10-ottelua ei kannata mennä räpeltämään, jos ei ole kunnolla harjoitellut” Jari laukoo perustotuuden, joka varmuudella koskee kaikkia kuninkuuslajin urheilijoita.

Vuonna 2002 Jari sai toipilaana oteltua kaksi kertaa, tuloksena 7313 pistettä. Syksyllä 2002 valmennusvastuun otti Jarkko Finni. Mukavasti alkanut harjoitusvuosi päättyi sydäntalvella todettuun lonkkavikaan, joka oli pakko leikata. Vuosien aikana syntynyt lonkkavika oli odotettuakin vakavampi, eikä hoitava lääkäri antanut paljon toivoa paluusta 10-ottelukentille. Jari oli kuitenkin ajatellut toisin: syntyi päätös jatkaa uraa ja hakeutua ensimmäistä kertaa harjoittelemaan hyviin talviharjoitusolosuhteisiin, niinpä kesällä 2003 edessä oli muutto Jyväskylään. Harjoitusvuosi 2003-2004 edettiin täysin lonkkaleikkauksesta toipumisen ehdoilla, ainoana tavoitteena viedä läpi vielä joskus kokonainen 10-ottelu.

”Oteltuani keväällä Italiassa 2004 elämäni toiseksi parhaat pisteet (7602 p) olin todella tyytyväinen, siitä alkoi toinen ottelu-urani,” Jari kuvailee kevään tuntemuksiaan. Valitettavasti harjoituskilpailuksi suunniteltu Italian ottelu jäi pienten vammojen takia kesän ainoaksi ehjäksi otteluksi.

Tavoitteena Helsingin MM-kilpailut

Tulevaisuuden tavoitteissa molemmilla ottelijoilla vuoden 2005 Helsingin MM-kilpailut ja vuoden 2006 Göteborgin EM-kilpailut ovat ykkösenä. Niihin kisoihin he pyrkivät valmentautumaan täysin ammattimaisesti, mutta ei ammattilaisesti, koska taloudellinen tuki kansallisen tason maajoukkueurheilijoille on minimaalinen. Oman kokemuksensa kautta heille on syntynyt selkeitä näkemyksiä suomalaisen yleisurheilun ja erityisesti suomalaisen 10-ottelun vahvuuksista ja heikkouksista. Seuraavassa miesten TOP5-lista niistä tekijöistä, jotka heidän mielestään pitäisi saattaa kuntoon, mikäli halutaan tuloksia moniottelun kaltaisessa lajissa.

1. Urheilijoiden ammattimainen asenne päivittäisharjoitteluun

2. Osaavia ja kokeneita ammattivalmentajia sekä nuorille että aikuisille

3. Harjoittelu ja lajitekniikat yksinkertaiseksi, perusasiat kuntoon

4. Taloudelliseen tukemiseen pitkäjänteisyyttä

5. Leiritykseen ja liiton tuen piiriin vähemmän urheilijoita, ainakin nykyisillä talousresursseilla.

Siinä hyvä lista meille kaikille mietittäväksi.